PART FOUR: ”Kipsikoipi” heittää musiikillista haastetta - vuodet 2006-2009

Rising Sun halusi kehittyä edelleen southern rock -bändinä, jota taustaa vasten Aimon lähtö tarjosi haasteiden rinnalla myös uusia mahdollisuuksia. Tuntui kuin yksi polku olisi taivallettu rämeitä ja risukoita myöten maaliin. Akustiset keikat olivat hyvä alku muutokselle, mutta lopullinen maali odotti vielä kulman takana. Kitaristin löytäminen osoittautui varsin haasteelliseksi. Mikä ei sinänsä ollut yllätys, koska nyt täytettiin yksiä eteläisen kymenlaakson suurimpia saappaita. Myös tästä syystä valinta haluttiin tehdä huolellisesti. Kriteereissä soittotaito oli luonnollisesti tärkein, mutta myös muita avuja tarvittiin. Aimo Ikolammen seuraajaksi ei haettu ”keltanokkaa”, eikä myöskään soittajavirtuoosia, jolla oli sata rautaa tulessa ja seuraavat bändit jo kehitteillä. Etsittiin ”vanhan liiton” soittoniekkaa. Kitaran taitajaa, jolla oli asennetta, tyylitajua ja vastuuntuntoa. Kysymys ei siis alleviivaten ollut pelkästään Aimon korvaajasta, vaan kitaristista, jolla oli paitsi paloa soittamiseen, niin myös tahto kehittyä ja kehittää bändiä bändissä, joka oli yli kymmenvuotisen historiansa aikana nähnyt ja kokenut - lähes kaiken.

Akustisen kauden aikana Raissarit ”liukui” yhä syvemmälle southern rockin juurille. Keikkasettiin oli poimittu kantri- ja bluespohjaisia, hyvinkin haasteellisia kitarakuvioita sisältäneitä teoksia muun muassa Lynyrd Skynyrdin ensimmäisiltä levyiltä, mutta toisen kitaristin puuttuessa ehkä kaikkein herkullisimmat oli jouduttu työntämään vielä taka-alalle. Toki jo tällöin keikkasetissä oli sävellyksiä, joihin maestrot itse olivat löytäneet aivan uusia ulottuvuuksia vuonna 1994 ilmestyneellä akustisella Endangered Species -levyllä. Esimerkkeinä vaikkapa Down South Jukin', Sweet Home Alabama ja Heartbreak Hotel. Uuden kitaristin tulikin haastaa osaamisellaan koko bändi ja vahdittaa siten sen muutosta ja uutta tulemista. Myös keikkailun tuli kiinnostaa, joka ei yllättävää kyllä ollut kaikille tarjokkaille itsestään selvää. Mutta Rising Sunille se oli - kitaristin piti olla sinut lavaesiintymisen kanssa ja täyttää Aimon jättämä tila.

Ja niinhän siinä kävi, että kiikaroitaessa ulkokehää jäävät lähialueet usein vailla huomiota, sillä lopulta kitaristi löytyy erään sattuman kautta omista kaveripiireistä. Elettiin vuoden 2006 sydäntalvea. Bändi oli kokoamassa soittokamoja illan keikalle, joista osa piti hakea Korkeakoskelta eräässä tehdaskiinteistössä sijainneesta treenikämpästä. Pihalla törmäsimme Villen ja Kaitsun kanssa aikoinaan Thunder Bay -bändissä kitaraa soittaneeseen Marko Sillanpäähän. Keskusteluissa esille nousi haaste sopivan kitaristin löytämisessä ja ikään kuin vitsinä pestiä tarjottiin myös Makelle. Hänen soittoprojektinsa oli määrittämättömän mittaisella tauolla ja kas kummaa Make kiinnostuikin tarjouksesta. Samalta istumalta hänelle lyötiin kouraan Rising Sunin Meripäiväkeikan äänite sarkastisella saatteella: ”Treenaapa tuosta. Illalla pukkaa keikkaa Aittakorven Marlonissa!” Soittamassa hän ei vielä illalla ollut, mutta kuuntelemassa kylläkin, ja jo seuraavalla keikalla bändi saattoi esitellä uuden kitaristinsa. Kaikki tapahtui äärimmäisen nopeasti ja Rising Sunin uusin tuleminen saattoi toden teolla käynnistyä.

Maken liityttyä bändiin alkoivat keikkasetit säätyä uusiin asentoihin. Mukaan tuli todellisia southern rock -helmiä, kuten Lynyrd Skynyrdin The Last Rebel, Good Luck Bad Luck, Swamp music, Outta Hell In my Dodge, Gimme Three Steps, What’s Your Name? ja Made In The Shade sekä Blackfootin Highway Song ja Molly Hatchetin Fall Of The Peacemakers. Lisäksi vakiopaikan seteistä saivat muun muassa I Can’t Explain, Prove It All Night, Love Me Two Times, Crossroads, 2-4-6-8 Motorway ja soul-klassikko Knock On Wood. Vanhoista biiseistä mukana olivat edelleen muun muassa Burning Love, Little Wing, Green River, It Ain't What To Do, A Day Late A Dollar Short, Good Lovin's Hard To Find, L.A. Woman, Sweet Home Alabama, Behind Blue Eyes ja totta kai jokaisella keikalla soitettu bändin nimikkobiisi, Rising Sun.

Rising Sunin näkökulmasta kaikki näytti siis äärimmäisen erinomaiselta ja kiihdytys oli ollut myös sen mukaista, kunnes ”musta kissa ylitti tien” ja lumi alkoi tuprutella ties monettako kertaa ikkunan karmeista sisäpuolelle. Make nimittäin katkaisi akillesjänteensä ja tiedossa oli muutaman kuukauden pakollinen sairausloma. Elettiin vuoden 2008 joulukuuta. Onneksi paraneminen eteni hyvin ja Make kipseineen oli keikkahommissa jo tammikuun lopussa. Hieman ilkikurisesti ajatellen loukkaantuminen koitui koko bändin eduksi. Potiessaan loukkaantunutta jalkaansa Makella oli mittavassa määrin aikaa soitella kitaraansa ja juuri näinä talvisina päivinä haasteellisimmat edellä mainituista biiseistä saivatkin viimeisimmän muotonsa ja loppusilauksensa keikkasettiin liitettäväksi. Rakenneltiinpa esikuvia mukaillen juurikin tuolle tammikuiselle Mesikämmenen keikalle medley, johon kuuluivat Down South Jukin', The Needle And The Spoon, Whiskey Rock'n Roll, Swamp Music ja The Ballad Of Curtis Loew. Näin todistetusti ”Kipsikoipi” heitti toden totta sellaista musiikillista haastetta, johon vastatakseen sai muu bändi tehdä tosissaan töitä pysyäkseen edes samalla kierroksella!

Vauhtia kiihdytettiin entisestään ja keikkaa pukkasi parhaimmillaan useamman kerran kuussa - toisinaan lähes viikoittain. Kotkalaisista ravintoloista tutuiksi tulivat muun muassa Karhu, Mesikämmen, Jolly Rogers, Alvari, Albert, Aseman pubi ja tietysti Pica Mocca ja legendaarinen Kotkan kantasataman kupeessa sijainnut merimiesravintola Kairo, joista pääosa kierrettiin useaan otteeseen. Myös Meriniemessä keikkailtiin muutamaan otteeseen, joihon kytkeytyy katoamistarinoita niin Remu Aaltosen rummuista kuin ravintolapäälliköstäkin. Todistetusti ensin mainitut löytyivät, mutta jälkimmäisestä ei ainakaan kirjoittajalla ole varmaa tietoa… Niin ikään keikkoja tehtiin Kouvolassa, Sippolassa, Porvoossa, Myllykoskella, Vehkalahdella, Haminassa ja Pyhtäällä. Southern rockin ystäviä viihdytettiin myös erinäisissä moottoriharrastajien kokoontumisissa, ystävien ja tuttujen syntymäpäivillä, country tanssijoiden kesäjuhlissa, Chevy Van -kokoontumisissa ja muun muassa Ruotsinpyhtää ruukissa kesäisin järjestetyissä autoharrastajien Picnic-tapahtumassa. Uutena tapahtumana viriteltiin keväinen Amarillo Rock, joka järjestettiin yhteistoiminnassa ravintolan ja kotkalaisten bändien kanssa kahdesti vuosina 2008 ja 2009. Normaalin keikkarupeaman lisäksi kannettiin päävastuuta sekä Varissaari- että Montturockien järjestelyistä.

Montturockista on hyvä rakentaa ”aasinsilta” vuoteen 2007, jonka heinäkuinen lauantai (07.07.07) päätti yhden merkittävimmistä ajanjaksoista kotkalaisessa musiikkielämässä. Tällöin järjestettiin toistaiseksi viimeisin, silloin jo Lehmärockiksi muuttunut musiikkipitoinen saariturnee. Vuoteen 2006 asti Montturockina tunnettu tapahtuma oli saanut lähtölaukauksensa nuotiopiirissä tapahtuneesta akustisesta soittelusta ja yhteislaulusta, jota Kotkan edustalla sijainneessa Lehmäsaaressa harrastettiin viikonloppuisin muun hauskanpidon ohessa. Toki saari tunnettiin jo varhaisemmasta musiikkihistoriastaan, kun kotkalaisista muusikoista muotoutunut ”Keisarikunta” Junnu Vainioineen ja Rempo Taneineen vietti siellä railakasta vapaa-aikaansa. Mutta myöhempi musiikillinen tuleminen otti ensi askeleensa, kun ensimmäiset Montturockin syntyyn vaikuttaneet bändiviritykset, J.J. Jermu ja Hemmo Paskiainen eturintamassa, esiintyivät saaressa 80-luvulla. Lopullisesti lähtölaukauksensa Montturock sai, kun nykyisen päälaiturin läheisyyteen viriteltiin lainapeitteistä soittamiseen soveltuva katos. Jo tällöin sähkökitarat saivat sähkönsä aggregaatista, joskin soitot oli soviteltava voimakoneen tankkausrytmiin. Eikä jäänyt yhteen kertaan vahtivuorossa olleen torkahdus, jolloin juomatauko soittajille järjestyi kesken biisin - pyytämättä ja aina myös yllättäen.

Vuosituhannen vaihteessa saareen rakennettiin uljas grillikatos, joka päätarkoituksen ohessa soveltui erinomaisesti myös esiintymislavaksi. Siitä muodostuikin useaksi vuodeksi rokkien tyyssija, joka antoi suojaa myös harvinaisiksi jäänneiltä sadekuuroilta. Alkuaan tapahtumaa ei juurikaan mainostettu, jolla haluttiin osiltaan välttää tapahtumajärjestelyiden byrokratiaa. Internet, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan, ei vielä tällöin ollut tiedottamisen keskiössä, joten ”puskaradio” ja tapahtumalle vakioitunut heinäkuinen viikonloppu hoitivat niiden roolia ja varmistivat joukkojen paikalle tulon. Heinäkuiset säät suosivat ja tapahtuma keräsi vuosi vuodelta yhä enemmän joukkoa, johon siemenen oli ansiokkaasti kylvänyt saaren vakioporukan ohessa Pica Moccan kesäretkeläiset, jotka jalkautuivat takuuvarmasti peleineen ja eväineen saareen aina samaisena viikonloppuna. 2000-luvulle tultaessa tapahtumaa alettiin myös virallisesti mainostaa. Tolpat täyttyivät Montturock-julisteista, paikalliset lehdet saivat puffinsa ja tapahtumasta kerrottiin myös paikallisradiossa - toisinaan jopa haastattelun kera.

Montturock kehittyi pikkuhiljaa oikean rockfestivaalin suuntaan. Tapahtumajärjestelyissä viriteltiin yhteistyötä Junnun lauluseuran kanssa, joka valitettavasti loppui varsin lyhyeen. Tapahtuman kehittyessä esiintyvien kokoonpanojen määrä lisääntyi myös merkittävästi. Varhaisina aikoina lavalle nousivat muun muassa Rising Sun, Pitkä Tie, J.J. Jermu, Karhula orkesteri, Trio ja Forss, Rock Therapy, Vekku Rastamo, Paha Susi ja Sydänmaa. Huomiota kiinnitettiin enenevässä määrin myös äänentoistoon, joka tarkoitti samalla laitteiden ja instrumenttien moninkertaistumista. Arvatenkin jokaisen soittajan mieliin ovat piirtyneet hikinorot, jotka vanhalta yhteyslaiturilta hiekkamaiseman läpi jalan suoritetut roudaukset aiheuttivat. Ymmärrettävästi saaressa järjestetty tapahtuma on aina säiden armoilla, eikä pieniltä sadekuuroilta luonnollisestikaan vältytty, mutta pääasiassa säät olivat vähintään suosiollisia. Muistikuvien mukaan tapahtuma on jouduttu perumaan vain yhden ainoan kerran, johon syynä oli roudausten ajalle osunut rankkasadekuuro. Varasuunnitelma pantiin toimeen ja illalla soitettiin Montturockin hengessä karhulalaisessa Sam’s pubissa.

Monivuotisen tapahtuman historiaan kytkeytyy lukuisia toinen toistaan ”hauskempia” episodeja. Eräskin varsin merkittävä menneiden vuosien takainen kotkalainen ”rock-poppoo” perui esiintymisen tapahtumaa edeltävänä iltana mainiten syykseen - tosiasioita tuntematta - surkean äänentoiston, vähäisen yleisömäärän ja ”hiekkalaatikkomeiningin”. Tapahtuma oli tarkoitus järjestää jo vuonna 2006 aluksen katolla, mutta asiaa edellisellä viikolla varmistettaessa, ilmoitti vaikeuksien kautta tavoitettu yhteyshenkilö olevansa samaisena ajankohtana ulkomailla - pitäytyminen grillikatosrokeissa oli tällä kertaa vielä vääjäämätön. Kolmas episodi liittyy läheisiin Ollinkareihin, joissa järjestettiin rokkien aikaan häät. Morsian soitti hyvissä ajoin ennen valittua ajanhetkeä, ollen huolissaan rokkien aiheuttaman melun vaikutuksista häiden ohjelmaan. Sovittiin, että vihkiseremonian ajan rokit olisivat seis ja näin myös tapahtui. Toivottavasti vihkivä pastori pysyi aikataulussa ja pari saattoi purjehtia säädetysti avioliiton satamaan?

Montturockin saama julkisuus tarkoitti samalla myös byrokratian ja työmäärän merkittävää lisääntymistä. Teostolle oli tehtävä ilmoitus, kaupungilta oli haettava maankäyttölupa ja poliisilta huvilupa. Järjestysmiehiä sekä tasa-arvon nimissä myös järjestysnaisia tuli olla nipullinen. Mitään siivouspataljoonaa ei ollut käytössä, vaan roskat kerättiin mukana olleiden talkootyönä - toisinaan jälkijättöisesti seuraavalla viikolla kaupungin teknisen toimen ”kannustamana”. Syystä tai toisessa tapahtumassa ei juurikaan esiintynyt järjestyshäiriöitä - ja mikäli esiintyikin pääsivät järjestysmiehet varsin helpolla, koska kaverit palauttivat rähinöitsijät ruotuun. Tapahtuman lähtökohtana ollut talkoohenki säilyi kalkkiviivoille asti, eikä rahaa juurikaan liikuteltu. Parina viimeisenä vuotena tapahtuma kasvoi kasvamistaan ja oli paljolti onnea, että pahemmilta rähinöiltä ja onnettomuuksilta vältyttiin. Tilaisuuden vapaamuotoisella ja leppoisalla ilmapiirillä lienee ollut tähän oma ratkaiseva vaikutuksensa? Viimeisinä vuosina järjestelyt kehittyivät edelleen merkittävästi. Saarirokkien monivuotinen yhteistyökumppani laivuri Taisto Perheenmies tarjosi esiintymislavaksi vastikään hankkimaansa yhteysalus Tekla I:n. Näin toisen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Jouni Rihun lainaama esiintymislava voitiin ajaa laivan täkille ja järjestellä soittokuntoon jo lähtöpäässä Sapokan pienvenesatamassa. Sähköistyskin onnistui laivan aggregaatista ja aluksen matkustajatilat toimivat soittajien lepotilana suuren maailman malliin.

Aikojen saatossa oli pienimuotoisesta soittopiiristä alkunsa saaneista soitinmenoista kehittynyt itäisen Suomenlahden suurin veneilytapahtuma. Veneitä oli parhaimmillaan toista sataa ja ihmisiä moninkertaisesti tämä määrä. Tapahtuman pitkäaikaisen koordinaattorin Jukka-Pekka Virtasen luopuessa tehtävästään, otti silloinen Kotkan moottoriveneseuran puheenjohtaja Markku Jukkara yhdessä Mikko Mannisen kanssa vastuulleen vuoden 2007 rockien järjestelyt. Jukkara pyrki saamaan luotsaamansa seuran järjestelyihin mukaan - siinä kuitenkaan täydellisesti onnistumatta. Kaikesta huolimatta tapahtuma sai sponsoreiden ja uusien yhteistyötahojen siivittämänä lisää vauhtia. Tapahtumaan oli järjestetty muun muassa anniskeluoikeudet. Kaupungilta saatiin myös taloudellista tukea. Bändejä oli niin ikään huomattavasti aikaisempaa enemmän. Toistaiseksi ensimmäisen ja samalla myös viimeisen Lehmärock-nimeä totelleen tapahtuman estradille nousivat Lake Temptation, Paha Susi, Episentre, Kati Pellinen, Eastern Comfort ja kenties jo tässä vaiheessa itseoikeutettuna - Rising Sun.

Toki keikkojen ja saaristorokkien järjestelyiden ohessa Rising Sun ennätti tehdä paljon muutakin. Sitten vuoden 2003 ”Montturock” ja ”Keep It Simple, Stupid!” -äänitteiden jälkeen bändi innostui pitkästä aikaa studiotyöskentelystä. Turvalan treenikämpälle rakennetussa studiossa tehtiin äänite, joka sai nimekseen: ”Nothing New From The Southern Front”. Äänitysprojektista kertoo varsin hyvin levyn takakanteen kirjailtu ”All songs were recorded at the numerous recording sessions during 2007-2008. For sure it took too long to be perfect, but almost…”. Levy sisälsi sekä akustisen että sähköisen session. Akustiseen kuuluivat upeasti kulkevan Made In The Shaden lisäksi Good Luck Bad Luck, Down South Jukin’ ja Green River. Sähköiseen taas Gimme Three Steps, Knock On Wood, Swamp Music, Outta Hell In My Dodge, What’s your Name ja jo toistamiseen äänitetty bändin nimikkobiisi Rising Sun.

Eräskin tarkasteluikkunaan osunut projekti oli keikkajulisteen päivitys, sillä vanhojen kopiot lähenivät (uskomatonta kyllä, mutta totta - kiitos Harri Marangon) monisatapäisestä kopiomäärästä huolimatta loppua. Vanha, rämettyneen puuston takana nousevaa aurinkoa kuvaava juliste oli loistava, joten uuden suunnittelu ei ollutkaan mikään yksinkertainen juttu. Kopiofirmassa työskennellyt Ville Welin ideoi uuden julisteen tutun ja turvallisen Rising Sun -logon ympärille. Reunojen tähditys ja värimaailma kaikkinensa on sovellus etelävaltioiden legendaarisesta lipusta, joita värejä myös bändin logossa hyödynnettiin. Tausta taas kuvaa tuulessa lainehtivaa maissipeltoa. Ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi bändin musiikkityyli, sinetöitiin jopa persoonalliseksi hyvällä syyllä luonnehdittava vuoden 2008 syksyllä julkaistu keikkajuliste kyseisen musiikin syntysijoja tyylittelevällä tekstillä ”Southern Kinda Rock”.

Vuodet 2006-2009 olivat hyvin aktiivista toimintaa, kuten edellä on pyritty kuvaamaan. Marko ”Make” Sillanpään tulo bändiin auttoi ratkaisevalla tavalla Rising Sunia eteenpäin ja jopa ylittämään varsin realistisesti asetetut tavoitteet. Bändi kehittyi musiikillisesti juuri siihen suuntaan, johon haluttiin. Se tavoitti monella tapaa uuden musiikillisen tason ja pystyi hyödyntämään parhaalla tavalla jäseniensä musiikillista osaamistaan ja monipuolisuuttaan. Päällimmäisenä ajanjaksosta jäivät mieliin vahvalla energialla varustetut sähköiset setit, mutta musiikillisesti bändille taisivat eniten antaa sähköisten settien lomassa heitetyt akustiset sessiot. Keikkoja oli amatööribändille vähintään riittävästi ja mikä parasta niissä riitti yleisöä. Vuoden 2009 jälkimmäisellä puoliskolla Make halusi selkeästi vähentää keikkailua, johon osiltaan vaikutti hänen vanhan 21 Recovered -bändin aktivoituminen. Kyseisen Rising Sun -kokoonpanon viimeinen keikka tehtiin ravintola Kairossa heinäkuussa 2009.


Rising Sun sai Marko ”Make” Sillanpäästä tahtomansa kitaristin, jolla oli taitoa, asennetta, tyylitajua ja vastuuntuntoa. Hänellä oli paitsi paloa soittamiseen ja esiintymiseen, niin myös tahto kehittyä ja kehittää bändiä. Ja mikä hienointa, Make oli myös ihmisenä kaveri vailla vertaa.


Rising Sun vuosimallia 2006. Vasemmalta Jukka, Mikko, Wille ja Marko. Kuvasta puuttuu (kuten tarkkaavaisimmat ehkä huomaavatkin) basisti Kai, joka on tällä kertaa asettunut kameran väärälle puolelle…


”Pitkätukkia ja cowboyhattuja teltassa” otsikoi Loviisan sanomat Ruukinmyllyssä järjestetyn tapahtuman, jossa Rising Sun nousi lavalle yhdessä Moog Konttisen ja Beer Güntin kanssa. Toimittaja onnistui poimimaan keikasta olennaisimman, jota ”kuultavina” olleet Welin ja Sunila täydensivät luontevasti.


Maken liityttyä bändiin alkoivat setit säätyä uusiin asentoihin, kuten Mesikämmenen keikkasetti vuoden 2009 syyskuulta osoittaa. Mukaan tuli todellisia southern rock -helmiä, joista monet saivat viimeisimmän muotonsa maestron parannellessa loukkaantunutta jalkaansa kotosalla. (Juha Kärkkäinen)


Montturock 2003:n ”äänen tuottajia” ja ”äänen säätäjiä” perhepotretissa urakan jälkimainingeissa. Taustalla rockien tyyssijana usean vuoden ajan toiminut Lehmäsaaren hiekkamontun grillikatos.


Heinäkuiset säät suosivat Montturockeja ja tapahtuma keräsi vuosi vuodelta yhä enemmän joukkoa. Siemenen tähän olivat ansiokkaasti kylväneet saaren vakioporukan ohessa Pica Moccan kesäretkeläiset, jotka jalkautuivat takuuvarmasti peleineen ja eväineen saareen aina samaisena viikonloppuna.


Montturockin saama julkisuus tarkoitti samalla myös byrokratian ja paperitöiden merkittävää lisääntymistä. Teostolle oli tehtävä ilmoitus, kaupungilta oli haettava maankäyttölupa ja poliisilta huvilupa. Järjestysmiehiä sekä tasa-arvon nimissä myös järjestysnaisia tuli olla nipullinen… Varsinaiset työt tehtiin kuitenkin lähes poikkeuksetta talkoilla.


Rising Sunille saarirockit ovat tarjonneet erinomaisen näyteikkunan myös mediaan, jossa tarinoitiin päätapahtuman ohessa myös bändin suunnitelmista. Kymen sanomat uutisoi artikkelissaan vuodelta 2006 paitsi yhteistyön merkityksestä myös tapahtuman musiikillisesta ideasta.


Viimeisinä vuosina Montturockien järjestelyt helpottuivat merkittävästi, kun eräs saarirockien tärkeimmistä yhteistyökumppaneista laivuri Taisto Perheenmies tarjosi käyttöön yhteysalus Tekla I:n, jonne Jouni Rihun lainaama esiintymislava voitiin asetella jo Sapokan pienvenesatamassa.


Rising Sun - Tekla I - heinäkuinen helle - Montturock 2006 - HELL YEAH!


Montturockista kehittyi vuosien varrella itäisen Suomenlahden suurin veneilytapahtuma, mistä johtuen Kotkan moottoriveneseuran puheenjohtaja Markku Jukkara pyrkikin saamaan luotsaamansa seuran rockien järjestelyihin mukaan.


Treenikämpillä vuosina 2007-2008 tehty akustisen ja sähköisen session sisältänyt äänite sai nimekseen ”Nothing New From The Southern Front - Volume 1”. Levyn takakannen kirjaus kertoo äänitysprojektista kaiken tarvittavan.


Rumpali Ville Welin ideoi Rising Sun -logon ympärille uuden keikkajulisteen, jonka värimaailma yksityiskohtia ja tekstitystä myöten kuvaa pelkistetyn tyylikkäästi bändin musiikillisia lähtökohtia.


Päällimmäisenä ajanjaksosta 2006-2009 jäivät mieliin vahvalla energialla varustetut sähköiset setit, mutta musiikillisesti Rising Sunille antoivat eniten sähköisten settien lomassa heitetyt akustiset sessiot.

Kokoonpanoja 2006-2009:

Rising Sun 2006-2009
Jukka-Pekka Virtanen, laulu
Mikko Manninen, kitara
Marko Sillanpää, kitara
Kai Sunila, basso
Ville Welin, rummut

Rising Sun 2009-2010
Jukka-Pekka Virtanen, laulu
Mikko Manninen, kitara
Kai Sunila, basso, laulu
Ville Welin, rummut, laulu.


PART FIVE: ”Alabama boogie jatkaa kulkuansa” - vuodet 2010-2013

Tarina jatkukoon…